Välkommen

 Presentation

 Publicerat

 Föredrag

 Beställningar

 Litteraturtips

 Kontakta

 Länkar

Tapausselostus periksiantamattomuudesta

Recension av "Från kaos till sammanhang". Publicerad: Suomen lääkärilehti 27-29/2001, årgång 56. Recencent: Aili Kivisaari.

Arvostelu Elisabeth Cleven kirjasta "Från kaos till sammanhang". Julaisu: Suomen Lääkärilehti 27-29/2001 vks 56. Aili Kivisaari.

Ruotsalaisen Elisabeth Cleven kirja sisältää kuvauksen kirjoittajan psykoterapeuttisesta työskentelystä pojan kanssa, jonka diagnoosi on ADHD (Attention Deficit Hyperactivity Disorder) eli tarkkaavuus-hyperaktiivisuushäiriö. Kirjassa on myös selkeä katsaus psykoterapian mahdollisuuksista näiden lasten kohdalla, joilla usein on sekä psykiatrinen että neurolooginen häiriö. Kirja ei ole tarkoitettu ainoastaan neuropsykiatrisesti sairastavien lasten parissa työskenteleville ammatti-ihmisille myös lasten vanhemmille, ja toivottavasti lisäksi
tietoiskuksi yhteiskunnan päättäjille. Kirjan lukeminen edellyttää kiinnostuksen lisäksi tuotsin kielen taitoa, muttei vaadi neurologian eikä myöskään psykoterapian alan terminologian tuntemusta.

Elisabeth Cleve on psykologi ja psykoterapeutti, jolla on pitkä työkokemus Tukholman Erica-Stiftelsen-instituutissa. Erica- Stiftelsenin puitteissa tutkitaan ja hoidetaan lapsia ja nuoria joilla on psyykkisiä ongelmia. Nämä psykodynaamisen teorian soveltamiseen perustuvat psykoterapiat ovat kestoltaan usein monien vuosien mittaisia, ja sisältävät lapsen hoidon ohella yleensä myös vanhempien tapaamisia.

Kirja kertoo syntyperältään pohjoisafrikkalaisen, viisivuotiaana Ruotsiin adoptoidun pojan kehitystapahtuman kuusivuotiaasta neljätoistavuotiaaksi psykoterapeuttisen hoidon näkökulmasta nähtynä. Pojan kaksi kertaa viikossa tapahtunut psykoterapia kesti seitsemän vuotta. Lapsen yksilöterapian rinnalla tapasi toinen terapeutti vanhempia viikoittain. Aloitteen kirjan kirjoittamiseen teki hoidon loppuvaiheessa potilas itse, ja sen toteuttamista suunniteltiin myös vanhempien kanssa. Hoidon kestoa ja kustannuksia kauhisteleville Cleve esittää vertailtavaksi nuoren laitossijoituksen jo yhden vuoden aikana aiheuttamat moninkertaiset kustannukset. Hän ei tuo esiin seurantatutkimuksia, joiden mukaan eräissä jopa puolella ADHD-diagnoosin saaneista lapsista on aikuisiällä havaittavissa saman oirekuvan piirteitä, eikä viittaa hyperaktiivisuuteen liittyvään kymmenkertaiseen rikollisuusriskiin samanikäisiin verrokkeihin nähden, puhumattakaan monien aikuisiän psykiatristen ongelmien suurentuneesta riskistä.

ADHD-lapsen vankkaa ammattitaitoa edellyttävän psykoterapian kuvauksen ohella kirja on sankaritarina adoptiovanhempien sitkeydestä ja kestävyydestä. Heidän kiintymyksensä tähän, erityisesti hoidon alkuvaiheissa poikkeuksellisen vaativaan ja kestokykyä koettelevaan lapseensa on todella kunnioitettavaa. Hoidon onnistumisen edellytykset ovatkin sen kaikissa osapuolissa: terapeutin lisäksi tarvitaan vanhempien sitoutumiskykyä ja lapsen periksiantamattomuutta.

Tämän kirjan Douglasiksi nimetyn päähenkilön psykososiaalisen kehityksen lähtökohdat ovat mahdollisimman huonot. Elämänhistoria ennen adoptiota, mutta sisälsi suuren määrän neuropsykiatrisen kehityksen riskitekijöitä: Douglas adoptoitiin Ruotsiin viisivuotiaana ranskalaisesta lastenkodista. Vuotta aikaisemmin hänet oli otettu huostaan laittomasti maahan tulleelta lukutaidottomalta alaikäiseltä äidiltä, joka oli huumeidenkäyttäjä ja prostituoitu, ja jonka lapsista Douglas oli ainoana jäänyt henkiin. Lastenkotiin tullessaan poika oli ollut aliravittu lapsi, joka oli ilmeisesti jo pitempään huolehtinut itse itsestään ja pelkäsi rajusti muita ihmisiä. Erica-stiftelsenissä tehdyissä tutkimuksissa todettiin ADHD:n ohella diffuusi aivovaurio, kovin puutteellinen puheilmaisukyky ja hahmotushäiriöt. Psykiatrisin käsittein määriteltynä kyseessä oli erittäin impulsiivinen , aggressiivinen, ei-psykoottinen rajatilatasoisesti häiriintynyt lapsi.

Kirjoittaja kertoo seitsemän vuoden aikana yli 350 tuntia sisältäneestä psykoterapeuttisesta hoitokontaktista hyvin elävällä ja yksityiskohtaisella tavalla. Lähtökohtana on se, että tämän meluisan, koko ajan liikkeessä olevan, täysin yllättävällä tavalla aggressiivisen pojan käytös oli mahdollista ymmärtää opittuna itsesuojelutapana. Elämäntilanne ennen lastenkotiin joutumista oli ilmeisesti ollut täysin turvaton ja täynnä ulkoisia, ennalta-arvaamattomia vaaratilanteita. Uudessa, turvallisemmassa elinympäristössä reaktiomalli säilyi, koska se oli ainoa opittu suojautumistapa myös omilta uhkaaviksi koetuilta tunnekokemuksilta. Psykoterapeuttinen työskentely Douglasin kanssa on pitkään kirjaimellisesti hikistä ja uuvuttavaa, välillä myös verta ja kyyneliä. Cleve kuvaa vakuuttavasti omaa terapeuttista suhtautumistapaansa, joka on jämäkkä, kärsivällinen ja realiteetteja opettava. Oleellista on myös ystävällinen, kaunistelematon, selkeä ja lyhytmuotoinen puhetapa.

Psykoterapiavuosien aikana kaoottinen, kaikista lasten rymistä poisjoutunut, koka ajan valvottava lapsi kasvaa sosiaalisesti miellyttäväksi, joukkueurheilua ja afromusiikkia harrastavaksi nuorukaiseksi. Douglas pystyy vähitellen jopa pohtimaan omaa syntytaustaansa ja omia heikkoja puoliaan. Käy ilmeiseksi, että pitkän psykoterapian avulla onnistutaan merkittävästi auttamaan lasta näkemään realistisesti, hyvine ja huonoine puolineen, sekä omaa itseä että ulkomaailmaa. Tämän kehityksen myötä sopeutumisen ongelmaisuus jää pois. Kun terapiatunnelilla on riittävästi yhdessä pohdittu monen vuoden aikana tapahtuneita ikävyykisiä, joiden keskeinen osatekijä on ollut Douglasin impulsiivinen reaktiotapa, tuntuu poika lopulta oppineen tämän vaikean läksyn: "Ajattele ensin, toimi vasta sitten". Kirjoittaja onnistuu mielestäni hyvin kuvaamaan pojan psyykkistä kasvua edesauttavan psykoterapiaprosessin, sekä sen keskeiset tilanteet että tunnelmapiirin. Humoristisuus ja lämpö välittyy hyvin lukijalle, joka jää silti ihmettelemään epätavallisen vaativan urakan edellyttämiä henkisiä voimavaroja.

Cleven kirjaan sisältyy myös selostus psykologisesta tutkimusvaiheesta, joka oli perustana psykoterapiasuositukselle. Uusintatutkimukset tehtiin psykoterapian lopettamisvaiheessa. Neuropsykologisten tutkimusten ohella on varsin keskeinen osa persoonallisuusrakenteita arvioivilla tutkimuksilla, joita ei aina edes pidetä osana lapsen neuropsykiatrisen kuntoutuksen suunnittelua. Kirjoittaja tarkastelee myös teoreettisemmin psykoterapian mahdollisuuksia ja rajoituksia niillä lapsilla, joille voidaan antaa sekä neurologinen että psykiatrinen diagnoosi. Vaikka psykoterapia ei poistaisikaan lapsen vammaisuutta, se kenties useinkin, riittävän ammattitaitoisesti käytettynä, voisi merkittävästi lievittää puutteiden haitta-astetta, sekä myös aivan ratkaisevalla tavalla lisätä lapsen kykyä hyötyä muusta kuntoutuksesta ja tukitoimista. Douglasin tapauksessa olisi todennäköisesti ilman psykoterapiaa tullut eteen pysyvä laitossijoitus.

Jos lukija onnistuu kyseenalaistamaan ennakkokäsityksen, jonka mukaan Douglasin kaltaisen lapsen neurologinen diagnoosi yleensä merkitsisi psykoterapian hyödyttömyyttä tai vasta-aiheisuutta, tarjoaa kirja hänelle pohdinnan aihetta. Lasten kehityskertomuksista kiinnostuvalle Cleve kertoo värikkään, optimistisen ja antoisan tositarinan elävästä elämästä ADHD-tyyppisesti vammautuneen lapsen kohdalla. Kovan elämänkohtalon julma predestinaation katkeaa kirjassa vakuuttavalla tavalla periksiantamattomien vanhempien, yrittämishaluisen lapsen ja "vanhanaikaisen" psykodynaamisesti orientoituneen psykoterapeutin ammatillisen yhteistyön ansiosta.

Aili Kivisaari